lauantai 17. toukokuuta 2008

Päiväkirjan sivuilta

Taas yksi kiireinen viikonlopun päivä pulkassa. Aamu meni salilla (jahka ensin olin ruokkinut itseni ja esikoisen, laittanut pyykkiä pyörimään ja astianpesukoneen laulamaan), sieltä suoraan kangaskauppaan hakemaan vuorikangasta ja kanttinauhaa (huomenna olisi tarkoitus ottaa ompelukone taas esiin, mutta siis vain ehkä), sitten nopsasti kotiin ja nälkäiselle kotiväelle syötävää. Esikoinen päiväunille, vähän keittiön järjestelyjä, jonkin verran liinan neulomista ja kirjan lukemista. Esikoisen herättyä nokosiltaan laitoin lisää pyykkiä koneeseen, pakkasin esikoisen autoon ja hautausmaalle. Seurakunta oli tehnyt kukkapenkit ja istuttanut kukat, vieläpä samaan sydämen muotoon mitä niitä äitienpäivänä yritin istuttaa.. Olivat työntekijät jopa esikoisen viemät muumihahmot järjestelleet siistiksi rykelmäksi posliinienkelin ympärille. Tulin jotenkin niin iloiseksi, ja surulliseksi. Miten voi kaksi eri tunnetta olla yhtäaikaa päällä ja niin vahvana?
Palatakseni asiaan, sieltä sitten pikapiipahdus kauppaan > evästä, ja sitten takaisin kotiin kun olin unohtanut laittaa sen pyykkikoneen päälle jonka latasin esikoisen herättyä.. Sen jälkeen sitten oli suunta sinne kasvimaalle jonne kylvimme taannoin löytämämme punapellavat! Ei muuten ollut vielä yhden ainoaa itua yhden ainoassa penkissä.. Mutta toisaalta, vasta viikko sitten tehtiin ylipäänsä yhtään mitään ja viime viikolla oli todella kylmä. Siinä kun heittelimme siemeniä peltoon, hoksasin että meikäläiseltä löytyy laatikollinen pellavansiemeniä keittiönkaapista, jotka ovat menneet vanhaksi mutta pois en ole saanut heitettyä. Ei nuokaan sitä pellavaa liene mistä vaatteita tehdään, mutta päätin siinä samassa että nakellaan ne maahan ensi viikolla. Linnuille sitten syötäväksi jos ei muuten.

Että sellainen päivä.
Päiväkirjaosuus päättyy tähän..

Pohdin tuossa iltapäivällä, että millainen äiti minä oikein olen, kun Poikani on ollut vasta kolme kuukautta kuolleena ja minä jo nauran, kerron vitsejä, hymyilen? Heti kun olin laukaissut tänään huvittavan kommentin jolla sain muut nauramaan ja itseäkin nauratti, niin iski huono omatunto, ei herttinen sentään tälläistä vielä. Kauanko suruaika kestää ja mitkä ovat sen tunnukset? En esimerkiksi pysty julkisesti pitämään muita kuin mustia vaatteita, haluan sillä huutaa maailmalle että
MINÄ SUREN VIELÄ!
Ja tiedänkin että tulen loppuelämäni ikävöimään ja kaipaamaan, en tosin tiedä mitä värimaulle tapahtuu vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, mutta suren kuitenkin jossain muodossa. Mutta saanko surressani myös nauraa, ajattelevatko ihmiset heti että tuo onkin jo päässyt yli.

Annan esimerkin. Eli Pojan kuolemasta Pojan hautajaisiin elimme aikamoisessa sumussa, mieli ei pystynyt asiaa käsittelemään ja oli paljon käytännön asiaa hoidettavana. Sitten tuli hautajaiset. Sen jälkeen tuli arki, jota emme enää osanneet elää. Ja sillä ensimmäisellä viikolla hautauksen jälkeen soittaa eräs sukulainen ja kertoo kuinka Maija Mallikas (nimi muutettu, toim.huom.) oli sanonut että me voimme jo paremmin. Jep. Niinhän se menee joo, ruumis mullanalle vaan ja unohtamaan. Sillä hetkellä puhelimessa menin täysin sanattomaksi ja minun oli pakko lopettaa keskustelu siihen, kiitos hei vaan. Pistin viestiä Maija Mallikkaalle ja painotin, että vaikka nyt opettelemmekin hautajaisten jälkeen uudelleen arkea, se EI tarkoita sitään että tuska olisi yhtään helpottanut, vaan tätä kannamme mukanamme elämämme loppuun asti, ja olisiko Maija niin ystävällinen eikä kertoisi väärää totuutta ihmisille kun en tälläisiä puheluja enää koskaan halua.

Eli tiedoksi vain kaikille, vaikka kirjoitan nokkoslätyistä, vaikka kasvatamme puutarhaa ja vaikka kirjoittaisin kuinka kevyeen tapaan hyvänsä. Minä en ole päässyt tästä yli, minä en ole lakannut suremasta Poikaani, minä en unohda, halua unohtaa enkä saa unohtaa. Suren ja rakastan Poikaani niin kauan kuin tulen elämään.
Piste.

6 kommenttia:

Sahrami kirjoitti...

Jotenkin oli niin sydämeenkäyvää huomata, miten seurakunnan työntekijätkin laittoivat/laittavat hautaa. Kun vertasin muihin, aikuisten hautoihin, niin niitä ei oltu ihan yhtä suurella tunteella putsattu ja laitettu.

Sinulla on koko sun loppuelämäsi aikaa surra. Se tarkoittaa sitäkin, että sun ei ole mikään pakko surra JUURI NYT sitä kaikkea surua, sitä ehtii kyllä. Ja se tarkoittaa myös sitä, että sun ei tarvitse SÄÄSTELLÄ sitä surua, että riittäisi sitten surua ensi joulunakin - se suru on loputon lähde.

Irena kirjoitti...

Ikuinen energianlähde, surusta virtaa koko talouteen. Niinpä, vielä keinot valjastamiseen niin energiapula ratkaistu.

Pojan hautaa pitävät kyllä kuin kukkaa kämmenellä, tai ainakin tuntuu siltä. Meidän kuopuksella on siis muitakin maanpäällisiä hoivaajia kuin minä. Oli muuten mukava huomata että mieheni äiti oli käynyt viemässä kukkia täällä päin käydessään (vaikka ei meillä vieraillut), hyvä että joku muistaa.

Metta kirjoitti...

Hauska tavata, neiti Marple. Luin täällä vanhoja merkintöjäsi.

Eihän nyt sureminen sitä tarkoita, ettei saa olla välillä iloinen, ettei saa nauraa ja nauttia pienistä (tai isoista) onnellisista hetkistä.

Minulle sattui muutama vuosi sitten ikävä asia, joka itkettää minua vieläkin, mutta silloinkin kun se oli tuore ja avoin haava, huomasin pieniä hassuja asioita, jotka saivat minut nauramaan tai edes huvittumaan. Minulla ainakin tuntuu olevan sisäänrakennettuna kyky nähdä asioiden huvittavat puolet, vaikka itse tilanteessa ei mitään huvittavaa olisikaan. Siihenkin voi luottaa, että suru ei mene minnekään sillä välin kun nauraa...

Siis sinulla on täysi oikeus olla oma itsesi. Poikasi kuolema tulee seuraamaan sinua aina, ja surukaan ei ole moksiskaan, vaikka paistat nokkoslättyjä ja nautit olostasi. Eikä kukaan voi arvostella sinun elämääsi, ei sanella suremisen sääntöjä tai päättää että olet "toipunut". Kukaan muu ei tunne sinun tunteitasi.

Ole siis rauhassa oma tulkkisi.

Hyvää kesää!

Mimosa kirjoitti...

Hei, eksyin blogiisi..Ensinnäkin halaus ja osanotto teille tänä aikana..!

Olen huomannut ihan saman. Veljeni menehtyi liikenneonnettomuudessa 39-vuotiaana viime elokuussa. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ei usein tajua, että kyllä me vielä surraan ja vaikka päälle päin näyttäisi miltä, ei se tarkoita etteikö tuo järkytys suuresti olisi vaikuttanut elämäämme ja ettemmekö tukea tarvitsisi. Monia ehkä myös ihmetyttää miten herkästi mainitsen veljestäni, etten tapahtunutta piilottele. Mutta niin tiedän siis niin mistä puhut..Elämää on jatkettava, mutta se ei tarkoita ettäkö ne asiat olisi poissa jos muistakin asioista kirjoittaa.

Siunausta & Jaksamista, ja voimia!

en finne igen/ruotsinsuomalainen kirjoitti...

Niin, lapsen kuolmen jälkeinen suru muuttaa muotoaan raastavasta helvetistä juilivaan pahaanoloon ja sitten ajan myötä tilalle tuleekin muistoja, kellä millaisiakin.

Irena kirjoitti...

Hiljaisuuden moni tulkitsee että surusta on päässyt yli. Ja monet kuvittelevat, että ylipääseminen tarkoittaa sitä että kuollut on unohdettu, ei enää muisteta.

Kiitos Metta, Mimou ja En Finne Igen kommenteistanne näin jälkikäteen, hyvää kesää yhtäläisesti kaikille.