keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Ajanlaskun alku

Sitä muistaa kaikenlaista, toiset muistot ovat sumuisia aavistuksia ja toiset ovat kirkkaita kuin eilinen päivä. Muistoja yhtä kaikki. Nenä muistaa, keho muistaa, korvat muistavat.. Kun poika syntyi, osa muistoista on muuttunut utuisiksi aavistuksiksi mutta toiset asiat muistan lopun ikäni.

Kätilö pyysi minut tutkimuspöydälle, käyrää ottamaan. Kampesin itseni sängylle naureskellen kömpelyyttäni. Mahan pohjassa vähän kutitti, kohta synnytys olisi täydessä käynnissä. Kätilö laittoi vyön mahani ympärille ja yritti etsiä sopivaa kohtaa. "Taitaa olla piilossa", kommentoin. Kuului jonkinlainen syke, "oliko se tuo?" Kätilö pyysi anteeksi ja lähti hakemaan ultraa, en osannut olla huolissani vielä. Kätilö toi ultran ja muutama muukin henkilö saapui tutkimushuoneeseen. Hän asetti anturin vatsalleni ja käänteli, tiirailin ruutua silmä kovana mutta en nähnyt sykettä. Kätilö sammutti koneen ja sanoi huolettomasti laitteen olevan vanha, mennään uudempaan laitteeseen. Tässä vaiheessa tömähti suuri musta kivi keskelle vatsaani ja kurkkuani kuristi. Mitä tässä oikein tapahtuu? Jotenkin tuntuu että katson tätä kaikkea ulkopuolelta. Minut kiidätettiin viereiseen tutkimushuoneeseen sängyn päällä, siellä oli vielä enemmän ihmisiä.. Siellä oli myös lääkäri jolle kätilö kertoi mitä on meneillään, en kuule tarkasti. Pyytävät minua tutkimuspöydälle. Nousen ylös, lääkäri ultraa, ei täällä enää sykettä näy. Mieleni nyrjähtää, on miljoona vuotta kestävä hiljainen hetki, kun aika pysähtyy sekunniksi, alan huutamaan, itkemään, ja samalla kuulen itseni ulkopuolelta kuinka mieheni itkee ja kiertää kätensä ympärilleni. Itkemme lohduttomasti ja pitkään, henkilökunta katselee ympärillä.

Tuosta se alkoi.
Tämä uusi, mustansurkea elämä.

7 kommenttia:

Sahrami kirjoitti...

Halaus. Minä tiedän.

Uuteen elämään tottuu, niin sairasta kuin se onkin. Tulee uusi normaali.

Irena kirjoitti...

Kiitos.
Niin tiedät.
Halaus itsellesi.

Romulus kirjoitti...

Minä en tiedä, mutta kirjoituksesi todella pysähdytti. :(. Paljon jaksamista.

Pisaroita kirjoitti...

Otan osaa. En voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu. Paljon voimia <3

Karhuherra kirjoitti...

Voimia. Noita muistikuvia ei ole helppoa sulatella.

Minä kävin tuon suuntaisia tunteita läpi lähes koko pikkuveikan synnytyksen ajan, vaikka lapsella oli vissiin kaikki ihan hyvin. Pelko ja paniikki oli hirveä. Ja lapsen elävänä nähdessäni aloin itkeä, en niinkään onnesta.

Irena kirjoitti...

Romulus ja Vilma, kiitos.

Karhuherra: Sulattelu ei ole helppoa, mutta se on pakollista. Se musta möykky, se on helpompi ymmärtää ja käsittää, kun sitä työstää ja pikkuhiljaa se toivottavasti pienenee vaikkei katoa koskaan.

Anonyymi kirjoitti...

Luin kirjoituksesi ja minäkin itkin. Voimia teille, joiden elämä on nyt rikki. Jossakin vaiheessa surusta löytyy siunaus. Suru ei häviä mutta se muuttaa muotoaan.